Esikaupunkien vuosisata

1900-luvun alkupuoliskolla tutkimuksen kohteena olevat esikaupungit – kuten Malmi, Pakila ja Tapanila Helsingissä, Friherrs Vantaalla ja Leppävaaran Harakka Espoossa – olivat hyvin maalaismaisia yhdyskuntia, joille oli ominaista tiivis naapurustoelämä, laajasti harjoitettu omavaraistalous sekä pienimuotoinen paikallinen yritteliäisyys. Niille oli ominaista myös paikallisten yhdistysten ja yhteenliittymien – kuten työväenyhdistysten, tiekuntien ja vapaapalokuntien – tärkeä rooli asukkaiden vapaa-ajanvieton järjestämisessä sekä erilaisten asumiseen liittyneiden arkisten ongelmien ratkaisemisessa. Toisen maailmansodan jälkeen kiihtyneen modernisaation seurauksena näiden vanhojen paikallisten käytäntöjen merkitys kuitenkin hiipui ja samalla asukkaiden riippuvuus paikallisesta naapurustoyhteisöstä väheni. 1900-luvun lopulle tultaessa vanhojen työväen esikaupunkien miljöö oli jo muuttunut nykyaikaiseksi keskiluokkaiseksi pientalomiljööksi, jota leimaa elämäntavan vauraus ja yksityisyys sekä asukkaiden riippuvuus erilaisista nykyaikaisista palvelujärjestelmistä.